Diktonius, Elmer

Nuoruudessaan Elmer Diktonius unelmoi musiikkiurasta, mutta hänen sävellystensä ankara ekspressionismi ei saanut armoa konservatiiviselta kriitikkokunnalta. Tarkkaan ottaen Diktoniuksen merkittävin anti musiikin alueella oli hänen Otto Ville Kuusiselle antamansa musiikinopetus. Tämä suomalainen vallankumouksellinen antoi vastalahjaksi lämpimän tukensa selvästi nuoremman opettajansa runoilijanpyrkimyksille - ja itsestään selvästi pyrki ohjaamaan häntä mahdollisimman kumoukselliseen suuntaan.

Edellytykset tähän olivat jo olemassa, sillä Diktoniuksella itsellään oli työväenluokkainen tausta ja kokemusta suomalaisista kansanihmisistä. Diktoniuksen ensiesiintyminen tapahtui Ruotsissa runokokoelmalla Min dikt (1921). Siinä esittäytyi kyntensä paljastava saalistajakissa, jolle ei kirjallisuudessamme ollut aiempaa vastinetta:

On pakko purra
niin kauan kuin pureminen antaa elämän
on repiminen pyhää
niin kauan kuin mätä löyhkää
on hajalle raadeltava elämän rumuus
kunnes kauneus täydellisenä
sen mullasta voi itää.
(käännös: Viljo Kajava)

Sanoman väkevyys ei jäänyt yhtään jälkeen aikalaistoveri Edith Södergranin nietzeläisestä paatoksesta, ja se raivasi merkittävällä tavalla tietä modernismille. Olkoonkin että vallankumouksen palo nopeasti hiipui, oikeastaan jo samassa runossa "jaguaari voi suudella kukkaa".

Koiranvuosia maailmalla, aikainen vanheneminen

Diktonuksen varhaisia runoja luonnehtii aforistinen tiiviys ja perinnettä vastustava antiestetiikka. Hårda sånger (1922) runokokoelma hehkuu uhmaa ja intomieltä. Nopeaan tahtiin seuraavat Brödet och elden (1923) ja Taggiga lågor (1924), mutta niissä ilmaisu alkaa jo pehmetä.

Asteittain kumouksellinen paatos vaihtui enemmän arkea kuvaaviin työläisrunoihin, ja suorastaan idyllisiä sävyjä alkaa nousta esiin esimerkiksi ensimmäisessä proosakirjassa Onnela (1925). Onnenunelma Nurmijärven maisemissa, vastakohta ankeille eurooppalaisille metropoleille, joissa runoilija vietti muutamia koiranvuosia. Niiden vuosien väliaikoina runoilija näki nälkää Helsingissä.

Huolimatta paljosta kirjoittelusta itsensä elättämiseksi pystyi Diktonius hiomaan lyriikkaansa yhä suurempaan kypsyyteen ja täyteläisyyteen; hänen runoilijan elämätyönsä kohokohtia ovat kokoelmat Stark men mörk (1930), johon sisältyy koskettavia runoja kuten " "Röd-Eemeli" ja "Maskinsång", sekä Mull och moln (1934). Runojen ohella Diktonius kirjoitti myös väkeviä eeppisiä teoksia, joista merkittäviä ovat mm. Janne Kubik (1932) ja Medborgare i republiken Finland (1935). Hänen Aleksis Kivi -käännöksensä Sju bröder (1948) osoitti vahvaa sielunsukulaisuutta kirjailijan kanssa. Liian varhain myös Diktoniukseen iski vanhuus, joka ilmeni fyysisenä vajaavaisuutena ja henkisenä eristäytyneisyytenä. Mutta hänen runonsa elävät vahvana ja vapaana, täydellisen rytmisenä musikaalisuutena.

Teksti: Nalle Valtiala
Käännös: Eero Julkunen
Kuvat: Svenska litteratursällskapet

Lähteet:
Steinby, Gunnel: Journalister och publicister i svensk press i Finland under tvåhundra år, Åbo 1981
Valtiala, Nalle: "Författare i Grankulla", i Aktiebolaget som blev stad/Grankulla 80 år, Grankulla 1986
Warburton, Thomas: Åttio år finlandssvensk litteratur, Helsingfors 1984

Suomenkieliset käännökset:
1946 Janne Kuutio : puupiirros sanoin. Tekijän muovailema suomalainen painos.
1956 Kirjaimia ja kirjavia. Toim. Jörn Donner
1963 Runoja, suom. Viljo Kajava
1972 Runoni, suom. Arvo Turtiainen (alkup. Min dikt)
1972 Suomen tasavallan kansalaisia : novelliadi, suom. Marianne ja Pekka Tarkka (alkup. Medborgare i republiken Finland ; Medborgare, andra samlingen)
1995 Kirjeitä ja katkelmia. Toim. Jörn Donner ja Marit Lindqvist
Käänsi Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ruotsiksi vuonna 1948.